Tämä vuodenaika muistutti mieleen, miksi alunperin aloitin kukkablogin. Ulkomaailman monotonisuus saa taas kiinnittämään huomiota sisätilojen elämän pilkahduksiin.

Asuapa oikeasti tuollaisessa viidakossa... No, ehkä se on alku, että oikeasta kuvakulmasta saa näkyviin jotain tuollaista.

Kuolonpeukaloni uhkaa parivuotiasta, iäti kituvaa joulukaktustani. Saa nähdä. Eutanasia saattaisi olla kaikille paras ratkaisu. Pidän joulukaktuksista hirvittävästi, ja kuten jossain aiemmassa blogimerkinnässä olen kertonut, kasvi-innostus alkoi joulukaktuksen menestyksekkäästä pelastusoperaatiosta. En vain selkeästikään osaa hoitaa nuoria yksilöitä. Ilkeämielinen ja rouvitteleva kukkakaupan myyjä kehotti minua vuoden 2011 syksyllä "kiduttamaan" joulukaktustani saadakseni sen kukkimaan. Vedettömyys sai toki aikaan nuppuja mutta ne jäivät kitukasvuisiksi ja oksia alkoi putoilla... Nyt se näyttää jotenkin hyvävointiselta, mutta pudottelee edelleen oksia. Siihen ei saisi koskea ollenkaan. Osun siihen vähintään kastelukannulla kerran viikossa. Emme oikein sovi toisillemme.

Kevät alkaa olla tarpeeksi pitkällä multien vaihtoon! Odotan innolla, mitä vaikutuksia isommalla ruukulla ja tuoreella mullalla on hienohelma-asparagukseen. Nyt se on kitulias. Haluaisin sen kasvavan tuuheaksi lehtiturkiksi (kyllä, hiukan pelottavaksi), jollainen oli mummulassa kun olin pieni.

No. Selitykset sikseen, kuvat ja itse kasvit lohduttavat lumen keskellä:

Vasemmalla hieman pölyiseltä näyttävä anopinhammas. Hankin sen emäkasvin joskus kirpputorilta. Siitä on, hämmentävää kyllä, muodostunut hortonominen menestystarina: kaikki irrotetut juuriversot kukoistavat ja vaikka itse alkuperäinen kasvi on nyt jo vainaa, se jätti jälkeensä laskujeni mukaan yhteensä kymmenen uutta pientä anopinhammasta, joista yksi on päässyt elämässään niinkin pitkälle kuin Poriin!

Muuten, piakkoin eli noin kuukauden päästä olisi toisistaan irrotettavissa viisi uutta versoa! Kaikkien elämänhaluisia anopinhampaita halajavien kannattaa siis ilmoittautua minulle, niin katsomme teille sopivan kasvatin sitten kivasti niistä. Hoito on varsin yksinkertainen: kasteltava reilusti kerran kahdessa viikossa, ja, niin, siinäpä se.

Oikealla kuvassa taas joulun jälkeen hankkimani ruusubegonia. Se on vähän pelottava mutta sittenkin pikemminkin aika siisti.

Toinen syy innostua kukista ja niiden valokuvauksesta on tämä valo. Oi ihana helmikuu.

Tässä siis niitä pikkuhampaita! Ja lisää valoa.

Olen tehnyt kaikenlaisia uudenvuodenlupauksia, kuten "syö enemmän hedelmiä", kuten kuvasta näkyy... (Hedelmissä on sekin hyvä puoli, että ne antavat oikeutuksen ja tarkoituksen joskus sentimentaalisista syistä ostetulle hedelmäkulholle.)

Hmm... Pitää nyt tunnustaa, että ei täällä kaikilla kasveilla mene aivan putkeen. Ystäväni muutti Imatralle ja sattumien summana hänen palmuvehkansa päätyi muuttopäivänä minun haltuuni. Sanotaanko näin, että viiden asteen pakkasessa kaksi jätesäkkiä ei ollut riittävä suoja puolen tunnin kävelymatkalla:

Emmi, oon todella pahoillani... (: Tuorein lehdykkä taittui matkalla joten sekin on mennyttä kalua. Vaihdan siihen mullat, ehkä se vielä virkoaa. Tuo yksi kantoverso sinnittelee vielä...

Jjja nyt minun pitäisi ehkä mennä nukkumaan... Lisää jotain hieman vähemmän koherenttia lähipäivinä!