Kirjoituksen aiheena on kasvien jännyys. Tämä viimeistään vie blogiani hippeilyn puolelle, mutta koettakaa kestää. Hyödyllinen toiminta, jonka kirjoittaminen korvaa, on tutkimussuunnitelmien läpikäynti ja viimeistely. \o/ (tuo voidaan tulkita tuulettavaksi tai sitten hukkuvaksi hahmoksi)

 

Oikeastaan heräsin kasvien jännittävään maailmaan kesätöissä v. 2006. Minä, vanha murhapeukalo, sain reporankana roikkuvan joulukaktuksen heräämään aivan uuteen, ryhdikkääseen elämään kastelemalla sitä säännöllisesti.

 

Kun muutin nykyiseen asuntooni 2010, omille kasveille oli vihdoin tilaa (ja pienen järjestelyn jälkeen ikkunalauta. Kiitos, äiti!). Olenkin tässä kämpässä asuessani hankkinut ja tappanut jo

 

-hiussaniaisen

-tuntokasvin eli mimosan

-muurikellon

-aloe veran

 

Lisäksi kasvi-innostus oikeastaan alkoi siitä, kun tapoin vuosien seuralaiseni ihmepensaan ja tuli tarve hankkia sille seuraajia. Se kävi näppärästi joululomalla v. 2010. Ihmepensas on hyvin ilmeikäs kasvi: se ilmaisee vedenpuutteen roikottamalla lehtiään säälittävästi ja syyttävästi, "Äiti, miksi?" (Kaverit myös raportoivat, että heidän ihmepensaansa reagoi kylmyyteen kohottamalla lehtiään ylöspäin!) Juuri tämän ilmeikkyyden takia ihmepensaan kuoleman havaitseminen oli kiitettävän dramaattinen hetki. Olin juuri saapunut kotiin, ja satuin katsahtamaan ihmepensaaseen... ! ! ! Se kitui kuivana käkkänänä pöydällä, kuihtuneet lehdet kietoutuneina rungon ympärille. Syyllisyys ja järkytys oli suuri, varsinkin kun melkein arvaan, että jollain tasolla kastelun unohtaminen ei ollut pelkkä vahinko... Olin salaa toivonut sen kuolemaa.

 

-----
 

Noh, kaikkien näiden pahoinpitelyjen ja kuolemantapausten taustalla häämöttävänä pointsina (pointsit <3):

Kasvit ovat outoja olentoja. Ne ovat aivan erilainen elämänmuoto. Olen tajunnut sen vasta tässä viime vuosina. Joskus aiemmin, ennen joulukaktuksen pelastamiskeissiä, minusta tuntui, että kasvit elävät omassa sfäärissään minun tavoittamattomissani, näyttävät nätiltä purkissa, pysyvät aina samana, paikoillaan, tylsinä. Jos otin kontaktia kasveihin, ne näyttivät toki reagoivan, yleensä kuolemalla. Kun kylvi pienenä mandariinisiemeniä, taimet nyykähtivät nopeasti, rairuoho samoin. Kissat tuhosivat muutamassa vuodessa kaikki huonekasvimme ja minä vielä käristin erään traakkipuun  kesäisessä auringonpaisteessa luultavasti vuonna 2003, kun olin yksin kotona talonvahtina pari viikkoa.  Kasveihin tehty vaikutus näytti siis aina olevan negatiivinen.

 

Oikeastaan kasvien kukoistus onkin se kiinnostavin juttu. Että kasvit muuttuvat ja kasvavat ja yhtäkkiä oman toiminnan tai vaikka kevään seurauksena alkavat näyttää ja tuntua siltä kuin nauttisivat elämästään. Vein sisällä kituneen oman pikkuruisen joulukaktukseni tuohon pihalle ja se vaikuttaa jo nyt, kolmen päivän jälkeen, voivan siellä paremmin. 

 

Tämän hienon jutun kääntöpuolena on tietysti vastuun ja avuttomuuden tunne, kun kasvit eivät todellakaan kukoista eikä itse kykene auttamaan enempää. Minulla on talvisin vetoisa ja kesäisin turhan kuuma yksiö ja osa kasveista joutuu elämään liian vähässä valossa. Toisin sanoen, asuntoni ja minä, niiden hoitaja, tapamme niitä yhdessä. Jjjipii...

(Edit: Toisaalta, hitto. Ehkä voisin tehdä enemmän: lakata pelkän huolehtimisen ja esimerkiksi lannoittaa niitä, kuten kirjoissa käsketään... jes. Kasvini saattavat oikeasti hyötyä tästä blogikirjoittelusta.)

 

Kasvien käsittäminen ja kasvattaminen on vieraan elämänmuodon kanssa elämistä. Minua kiinnostaa, miten voisi ymmärtää jotain aivan erilaista kuin mitä itse on ja elää silti yhdessä rauhanomaisesti ja toista kunnioittaen. Kasvien kohdalla tämän tutkiskelun voi viedä hyvin konkreettiselle tasolle, se on lisäksi ainakin minulle turvallista ja antoisaa (ja mitä paremmaksi tulen, sitä turvallisempaa ja antoisampaa myös kasveille...).  Filosofian ja sukupuolentutkimuksen puolella on kritisoitu kaikenlaisia turhan yksinkertaistavia kahtiajakoja, kuten aktiivinen-passiivinen, eläimet-kasvit jne. Ei syyttä: osa köynnöskrassista oli eräänä päivänä päättänyt lähteä pyrkimään ulos usein auki olevasta ikkunasta, josta virtaa valoa ja lämpöä kämppään. Ikkunalaudalla asuva anopinhammas loistaa auringossa. Ne ovat niin aktiivisia, niin eläviä, että en oikein edes tiedä mitä sanoa. Ehkä minulle se pointsi on lopulta se, että tajusin jotain uutta ja maailma avautuu sitä kautta uudella tavalla. Kasvit eivät olleetkaan passiivisia tai tylsiä, tai koneita tai automaatteja, vaan eläviä olentoja, outoa porukkaa... Ja ehkä tämän blogin pointti olisi yrittää jakaa jotain siitä ilosta ja ihmetyksestä muiden kanssa.

--------

Loppukevennyksenä vuodatuksen jälkeen kuva puutarhapalstalta. Näkyvillä yhteistyöhaluinen maaperä, ja toisaalta sen sisuksista löytynyt ystävä: mato!

 

PS:

Kiinnostavinta vähään aikaan on ollut lukea siitä, miten kasvit jopa kommunikoivat toistensa kanssa. Jännä ja sen ääret! :D
 

Suomeksi jotain huttua:

http://www.tekniikkatalous.fi/kemia/kasvit+viestivat+toisilleen+tuoksuilla/a786797

 

Englanniksi samaa huttua:

http://www.sciencedaily.com/releases/2009/06/090619171244.htm

Laittakaa minulle parempia linkkejä, jos tiedätte! Ja suositelkaa tietokirjoja.

Ja vielä:
Plants are the Strangest People - ohjeita kasvien hoitoon (ja luonnollisesti paljon kuvia bloggaajan koirasta! ...)
http://plantsarethestrangestpeople.blogspot.com/