Kukkaseja

Värinokkosesta

2013-06-12T00:38:00+03:00

Tämän liian pitkän kirjoitustauon jälkeisen ensimmäisen merkinnän omistan kasveistani eläväisimmälle, värinokkoselle.

Harkitsin värinokkosen hankintaa pitkään. Ensikosketukseni tähän sikiäväiseen kasviin on vuodelta 2011, jolloin ystävä pahaa-aavistamatta hankki tummanpuhuvan ja helppohoitoiseksi kehutun värinokkosen kotiinsa. Hän istutti sen lasiseen läpinäkyvään reilun litran vetoiseen ruukkuun. Nokkosen juuristo valloitti sen kahdessa viikossa kokonaan. Tänä aikana itse kasvi kaksinkertaisti pituutensa. Sittemmin sen pistokas mm. pääsi juuria kasvattamalla pois vesilasista ikkunalaudalle. Vesi loppui valitettavasti kesken emmekä saa koskaan tietää, minne pistokas oli matkalla. Emäkasvi on käsittääkseni heittänyt jo henkensä mutta sen jälkeläisiä on löytynyt myöhemmin muista samalla ikkunalla majailevista ruukuista, joihin se oli levinnyt pudottelemalla kukinnoistaan siemeniä. Toinen nokkosen omistaja omien sanojensa mukaan vain odottaa, minä aamuna herää värinokkosen taimi ohimossaan. Niin. Mutta sellainen nokkonen tuossa puolen metrin päässä nyt kasvaa. Siinä on niin kivat värit.

Saadessani oman pistokkaani siinä oli noin kaksi n. puolen senttimetrin pituista juurta. Kolmisen päivää vedessä ja tsädääääm:

Hah, kuvaajakin päässyt kuvaan.

No. Kahta päivää myöhemmin (11.3.):

Ja lopulta... (16.3.) Tässä vaiheessa päätin, että joko minä annan sille multaa tai se ehkä alkaa uhkailla kuristusotteella jotta saa sitä.

Tarkemmin ajatellen olisi varmaan ollut hyvä idea kuvata myös siitä, miten itse kasvi kehittyi ensimmäisen parin viikon aikana... Olin kuitenkin täysin juuriston venymisen lumoissa. Pahoitteluni.

28.4. nokkonen näytti jo näin komealta:

Paria tuntia aiemmin tilanne ei ollut aivan yhtä hyvä. Värinokkonen on pohjimmiltaan varsin teatraalinen kasvi:

[Huomatkaa muuten ulkona vallitseva vappuinen sää] Hmph. Tästäkin kriisistä kuitenkin sitten selvittiin, eiksni...

Joskus on tuntuu siltä, että värinokkonen vaikuttaa myös keskushermostoon. Se pyrkii lisääntymään paitsi omilla suorilla keinoillaan, myös vaikuttamalla omistajan toimintaan - ainakin minulla on vahva epäilys asiasta. Tästä on tainnut olla keskustelua joskus kun nokkosen pistokkaita on tarjottu hyvään kotiin sosiaalisessa mediassa... Olen itse antanut tuosta roikaleesta jo yhden pistokkaan eteenpäin. Ja mitä tämä nyt on: kirjoitan keskellä yötä blogimerkintää/mainospuhetta siitä, miten hauska ja jännä lemmikki värinokkonen onkaan, kiva projekti lapsille vaikka.

Se katsoo melkein syyllistävästi, kun ei ole liitettäväksi ajantasaista kuvaa.

No. Nyt on. BÖÖÖ!

Tässä vähän rauhallisempi kuva.

Sen saaminen kokonaan kuvaan oli jo hankalaa. Hrrrrr.

----------------------------

No vielä jotain muuta. Pop up-friends -osastolta:

Katkaravut ovat joutuneet aika liemeen!

Talvi

2013-03-11T23:48:00+02:00

Ja niin siinä tietenkin kävi, että en minä mitään ole ehtinyt... Kiireet sen kun kasautuvat. Aurajoen rannan herrasmies ilmaisee kaiken oleellisen:

Mutta toivoa on ilmassa. Ja varsinkin valoa.

Turusta tarttui mukaan kaverin kultaköynnöksen pistokas. Se paleltui tietenkin matkalla, mutta yksi uusi lehti on jo puhkeamassa...! Paluumatkalla Jyväskylään linja-autossa kukkapaketin kanssa heiluessani sain kuulla rohkaisevia tarinoita kultaköynnöksen kestävyydestä ja vinkkejä avokadoprojektiini (kyllä, sellainenkin on juurtumassa vesilasissa).

No, mutta kasveista toisella kertaa. Ajattelin tänään postailla tänne kaikkia talvisia kuviani. Nyt jo viitsii, kun ollaan jo miltei voiton puolella.

Marraskuun lopulla matkalla Kortepohjaan. Lunta oli vasta tosi vähän.

Kiviukot tarkastelevat lumianarkiaa.

Joulukuussa lumi teki sfinksin tiilimuuriin.

En tiennyt, että A-rakennukseen tehdään putkiremonttia.

Muuten olen nyt pitänyt vähän tylyä linjaa katutaiteen suhteen. Graffitiblogeja on joka oksalla, joten ei tunnu mielekkäältä kuvata ihan kaikkea sinänsä hienoa. Erityisesti alan kypsyä näihin turrikoihin, vaikka ne ovat kiistatta aivan upeita. Olen vain nähnyt näitä ehkä liikaa. Niitä löytyy erityisesti Jyväskylästä, mutta esiintymiä on myös Porissa ja jopa Harjavallassa yhden rautatiesillan alla. Tämä kuva on Porista joululomalta (luonnollisesti Annikselta eli kulttuuritalo Annankatu 6:n pihasta)

Tämä seuraava kuitenkin läpäisi seulan, ammatillisista syistä. Toistaiseksi tuntemattoman taiteilijan tieteenfilosofinen huomio löytyi Ylistönrinteen linkkaripysäkiltä:

(Siinä lukee siis: Happi on uusi flogiston. Miten jollekulle on voinut tulla mieleen juuri tuo juttu? Määttäsen Filosofia - johdatus peruskysymyksiin never forgive, never forget!) Tuollaiset linja-autopysäkit taitavat alkaa olla katoava luonnonvara... Se ekassa graffitipostauksessani näkyvä Aku Ankka -pysäkkikin on jyrätty jo yli vuosi sitten. Käykää ihailemassa ennen kuin lasikoppi korvaa tämänkin!

Kotitalon edessä oli piirrelty lumeen:

Hiukan pahanilkisempää meininkiä puutarhakadulla:

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin... Jospa ensi postauksessa sitten niitä uusia kasveja, mm. mummulta saatu 50-luvulta peräisin oleva posliinikukka, Sirpalta saatu helvatan huolestuttava (kuinkas muutenkaan) värinokkonen, Turun Emmin kituva kultaköynnös ja ja ja... Siihen asti kukkaiskanava kietoutuu lumivaippaan, jonka pinnalla teinarit uhoavat...

Katteettomia lupauksia

2013-02-23T12:04:00+02:00

Artikkelit ynnä muut ikävät arkielämän velvollisuudet tunkevat tuikitärkeän blogielämän tielle. Maanantaina on deadline, joten sen jälkeen voin hurvitella päivittämällä Kukkaseja vaikka päivät pitkät!

Elikkästen:

Back to basics

2013-02-08T01:48:00+02:00

Tämä vuodenaika muistutti mieleen, miksi alunperin aloitin kukkablogin. Ulkomaailman monotonisuus saa taas kiinnittämään huomiota sisätilojen elämän pilkahduksiin.

Asuapa oikeasti tuollaisessa viidakossa... No, ehkä se on alku, että oikeasta kuvakulmasta saa näkyviin jotain tuollaista.

Kuolonpeukaloni uhkaa parivuotiasta, iäti kituvaa joulukaktustani. Saa nähdä. Eutanasia saattaisi olla kaikille paras ratkaisu. Pidän joulukaktuksista hirvittävästi, ja kuten jossain aiemmassa blogimerkinnässä olen kertonut, kasvi-innostus alkoi joulukaktuksen menestyksekkäästä pelastusoperaatiosta. En vain selkeästikään osaa hoitaa nuoria yksilöitä. Ilkeämielinen ja rouvitteleva kukkakaupan myyjä kehotti minua vuoden 2011 syksyllä "kiduttamaan" joulukaktustani saadakseni sen kukkimaan. Vedettömyys sai toki aikaan nuppuja mutta ne jäivät kitukasvuisiksi ja oksia alkoi putoilla... Nyt se näyttää jotenkin hyvävointiselta, mutta pudottelee edelleen oksia. Siihen ei saisi koskea ollenkaan. Osun siihen vähintään kastelukannulla kerran viikossa. Emme oikein sovi toisillemme.

Kevät alkaa olla tarpeeksi pitkällä multien vaihtoon! Odotan innolla, mitä vaikutuksia isommalla ruukulla ja tuoreella mullalla on hienohelma-asparagukseen. Nyt se on kitulias. Haluaisin sen kasvavan tuuheaksi lehtiturkiksi (kyllä, hiukan pelottavaksi), jollainen oli mummulassa kun olin pieni.

No. Selitykset sikseen, kuvat ja itse kasvit lohduttavat lumen keskellä:

Vasemmalla hieman pölyiseltä näyttävä anopinhammas. Hankin sen emäkasvin joskus kirpputorilta. Siitä on, hämmentävää kyllä, muodostunut hortonominen menestystarina: kaikki irrotetut juuriversot kukoistavat ja vaikka itse alkuperäinen kasvi on nyt jo vainaa, se jätti jälkeensä laskujeni mukaan yhteensä kymmenen uutta pientä anopinhammasta, joista yksi on päässyt elämässään niinkin pitkälle kuin Poriin!

Muuten, piakkoin eli noin kuukauden päästä olisi toisistaan irrotettavissa viisi uutta versoa! Kaikkien elämänhaluisia anopinhampaita halajavien kannattaa siis ilmoittautua minulle, niin katsomme teille sopivan kasvatin sitten kivasti niistä. Hoito on varsin yksinkertainen: kasteltava reilusti kerran kahdessa viikossa, ja, niin, siinäpä se.

Oikealla kuvassa taas joulun jälkeen hankkimani ruusubegonia. Se on vähän pelottava mutta sittenkin pikemminkin aika siisti.

Toinen syy innostua kukista ja niiden valokuvauksesta on tämä valo. Oi ihana helmikuu.

Tässä siis niitä pikkuhampaita! Ja lisää valoa.

Olen tehnyt kaikenlaisia uudenvuodenlupauksia, kuten "syö enemmän hedelmiä", kuten kuvasta näkyy... (Hedelmissä on sekin hyvä puoli, että ne antavat oikeutuksen ja tarkoituksen joskus sentimentaalisista syistä ostetulle hedelmäkulholle.)

Hmm... Pitää nyt tunnustaa, että ei täällä kaikilla kasveilla mene aivan putkeen. Ystäväni muutti Imatralle ja sattumien summana hänen palmuvehkansa päätyi muuttopäivänä minun haltuuni. Sanotaanko näin, että viiden asteen pakkasessa kaksi jätesäkkiä ei ollut riittävä suoja puolen tunnin kävelymatkalla:

Emmi, oon todella pahoillani... (: Tuorein lehdykkä taittui matkalla joten sekin on mennyttä kalua. Vaihdan siihen mullat, ehkä se vielä virkoaa. Tuo yksi kantoverso sinnittelee vielä...

Jjja nyt minun pitäisi ehkä mennä nukkumaan... Lisää jotain hieman vähemmän koherenttia lähipäivinä!

Yhteiskunnan toimintatavat, osa 3.

2012-12-02T22:17:01+02:00

En malta jättää jakamatta graffitikuvakokoelmani muutamia miettimään laittavia seinäkirjoituksia ja katutaide- tms. asioita. Yhdistävänä tekijänä, hmm, minulle aiheutettu hämmennys.

Tämä on Turusta vuodelta 2009. Uskonkysymykset mietityttävät ilmeisesti jotain toistakin. Se, miten avoimeksi kaikki jää, on jotenkin miellyttävää.

Graffiteissa on joskus hirvittävän kiehtovaa teko itsessään, se, että on kirjoitettu seinään eikä vain se, mitä oikeastaan on sanottu:

Hitto, miksi ihmeessä joku on kirjoittanut noin? Tuo mieleen toisen runon säkeet:

"Olen yksinäinen taruolento
Olemassaoloni riippuu sinusta, ihminen"

Joskus olisi hauska (ja hyvä) tietää taustoista.. tämäkin voisi viitata johonkin, mutta en tunnista kuvan naista - onko hän joku Gudrun Ensslin vai edustaako väkivallan uhan uhria vai mitä hiiskattia:

Luoja(nsa) yksin tietää, ehkä. Joka tapauksessa: tämä on Pariisista, toukokuussa 2008. Alhaalla varjona minä, framilla ma chère cousine espagnole ;)

Ja tämä ei ole katutaidetta eikä yhtikäs mitään, paitsi ehkä antitarraamista... Mutta jotenkin vaan huvitti tarpeeksi ja otin kuvan:

(Kortepohjan ja kaupungin välisen nk. b-reitin varrelta.) (Muuten: muinainen poikaystävä oli töissä samaisella Suomen kansanterveysyhdistyksellä puhelinlahjoituksia keräämässä ja kertoi, että työssä oppi nopeasti vihaamaan ihmistä.)

Vihoviimeisenä, piirros viime kesältä Mäki-Matin perhepuiston edessä olevalta pihakadulta. Koska aasinsillat on tehty ylitettäviksi: ehkä tämäkin on jonkinlainen uskontunnustus (...ainakin sen valokuvaaminen on):

Lisää vesivoimalan turrikoita ja ehkä jopa jotain muuta kukkasta joskus toiste taas...

Yhteiskunnan toimintatavat, osa 2.

2012-11-18T22:10:01+02:00

Tämä on epätavallista, mutta kun aihe nyt jäi polttelemaan, niin kirjoitetaan saman tien lisää...

Graffiti-innostukseni on peräisin vaihtoajoilta Pariisissa. Pariisi muutti suhtautumiseni graffiteihin. Niitä ei voinut olla huomaamatta, koska niitä oli niin paljon, ja erityisen paljon oli niitä pieniä rumia suttuja, tägejä, joita erityisesti ennen inhosin. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin törmätä jatkuvasti samoihin tägeihin. Muistin pitkään vain yhden niistä: KREVET. Innostuin googlaamaan, ja katso, sen on huomannut moni muukin. (Samalla kuvia selatessa muistui mieleen muitakin tuttuja, kuten AFK ja Cony...) Kyse on siis tästä:

http://statigr.am/p/305007451191174059_228331591

http://statigr.am/p/233760356034475308_42885060

http://statigr.am/p/192439387858058663_13046198

Mitä siitä sitten? Kirjoitin jo äskeiseen postaukseen siitä, miten tägi on merkki, jonka huomaan vaikkei minun tietyllä tapaa pitäisi - mutta sitten aloin miettiä uudelleen: jos huomaan sen, niin silloin se ehkä on merkki juuri minulle. Tägi ei esitä mitään, se on vain merkki piirtäjänsä jo päättyneestä läsnäolosta. Tuttu tägi tekee tietoiseksi omasta läsnäolosta samalla paikalla, tägit piirtävät reittejä kaupunkiin, minun ja piirtäjän reittejä, jotka ovatkin sama asia. Tägääjä on näkymätön, mutta samalla näkyvämpi kuin muut, varsin näkyvät ihmiset, joiden kanssa reittini ehkä yhtenevät joka päivä, tarkemminkin kuin tägin piirtäjän kanssa. Samalla omankin reitin näkymättömyys, oma näkymättömyyteni kaupungissa paljastuu. Ohikulkijoita ei tunnista enää uudelleen. KREVETin piirtäjästä (piirtäjistä, todennäköisesti) piirtyy omituinen tuttu, hän oli täällä ja täällä ja täälläkin hän oli niin kuin minäkin. Piirtäjää ei silti tavoita, sillä hänkin on vain joku ohikulkija. Hitto.

Mikä KREVET edes on? Onko se jengitunnus, porukka, yksittäinen henkilö? Voisiko minusta tulla KREVET? Niinkö se toimii? Että vain kirjoitan sen Ilokiven vessan seinään ja KREVET olikin siellä?

Tägien rumuuskin on kiinnostavaa... Matkailumainosten Pariisi muistelee edelleen kaiholla 50-luvun monokulttuuria, mutta turisti yllättyy jos eksyy keskusta-alueelta. Ja joskus ei tarvitse lähteä niinkään kauas:

Kuvan talo nimittäin sijaitsee varsin komealla paikalla...

Huhtikussa 2008 graffiti ei näemmä vielä ollut paikallaan, mutta 2011 ja vielä viime maaliskuussakin jokainen Notre Damella vieraileva saattoi ihailla myös sitä, jos vain vähääkään nosti katsettaan. Ehkä Pariisissa ja graffiteissa kiehtoo juuri se virallisen, kliseisen Pariisi-kuvan ja todellisuuden välinen ero. Ei silti, kaipa turismistrategioissakin on vähitellen alettu ymmärtää, että graffitinen todellisuus on paljon kiinnostavampi.

Tämä on, hmm, itse asiassa vuoden 2008 keväältä, kotini läheltä. En tiedä, mitä se on merkinnyt maalaajalleen, mutta suomalaiselle, hankalan elämän taakseen jättäneelle vaihtarille sen merkitys oli varsin selvä.

Nämä seuraavat kuvat ovat vuodelta 2011. Pääsin käymään Pariisissa ja kytenyt halu ottaa kuvia graffiteista pääsi roihuamaan. Tai eivät ne graffitit yksinään. Halusin kuvata, millaisissa paikoissa niitä on, ja millaisten rakennusten pinnalla. Siinä on jotain... Äh. En sano mitään. Näytän vaan.

Gare de l'Estin ratapihalta.

(Kohtaus Améliessa, jossa mies kaasuttaa pois polkumopollaan ja Amélie löytää sen pudottaman valokuvakansion (vai miten se meni...), on muuten kuvattu tässä.)

Näin iso kuva ei oikein sovi sivun asetteluihin, mutta ei välitetä siitä.

Minusta tuntuu, että palaan tähän aiheeseen vielä kolmannenkin kerran...

Yhteiskunta ei toimi näin?

2012-11-18T17:00:01+02:00

Tämä postaus on nyt jälleen kerran pahasti alkuperäisestä ideasta poikkeava. Mietin tätä aihetta ääneen, ja totesin "onhan se toisaalta niin, että tää on minun blogini...", mihin kaverini: "miten niin 'toisaalta'?" Hmm... Niin...

No siispä: tässä valikoima pienestä graffitikuvakokoelmastani. Jyväskylän graffitiskeneen en ole koskaan osallistunut, mikäli ilokiven vessan seinään kirjoittamista ei lasketa. Ai hitto, kaiholla muistelen aikaa ennen suurta puhdistusta ja MaA:n erästä vessakoppia, jonka seiniä koristivat mitä mahtavimmat absurdit kirjoitukset, kuten HOMOT ON GAY! ja JENKIT POIS USASTA!

Jyväskylässä on jo vuosia näkynyt siellä täällä pitkin seiniä jonkinasteisesti poliittisia viestejä. Minusta se on piristävää ainaisten käsittämättömien, lausumiskelvottomien kirjainyhdistelmien ja suttuisten tagien sijaan (hmm.. niistä tosin toiste lisää). Ehkä olen syntymävanha tässä asiassa. Helin takapihalta bongattu lähes mystinen "YHTEISKUNTA EI TOIMI NÄIN" onkin blogissa jo esitelty, mutta samaa sarjaa tuntuvat olevan nämäkin:

Sanoman antifasismi ja ilmaisutavan sukupuolisensitiivisyys viehättivät:

Välillä näitä tietenkin sensuroidaan... (joskus ehkä jopa syystä, kuten silloin kun KUOLEMA PORVAREILLE! hävisi melko nopeasti Länsiväylän viereisestä sähkökopista...) Mutta lopulta, onneksi:

Ei täällä tietenkään pelkästään julisteta.

Absurdi savukalakannanotto, jonka yli maalattiin, koska se on lajin henki... Onneksi kuva säilyi:

Aku Ankan osittain kasvattaman en voinut ohittaa tätä:

Tässä vilkuttavassa kaverissa on jotain sympaattista (Tourujoen ranta)

Sillä on lisäksi turvonnut ystävä vanhan vesivoimalan luona:

(Vesivoimalaa koristavat nyttemmin myös aivan uudet hienot turriaiset. Kuvailin niitä viime keväänä. Ehkä laitan ne tänne joskus toiste, että materiaalia tuntuu muutenkin riittävän vielä toiseen postaukseen.)

Ja kaksoisolento Kortepohjan alikulun sivussa:

...Ehkä postauksen nimen pitäisikin olla Söpöilyä ja uhoamista Jyväskylässä.

Olen graffitien sivustaseuraaja. En käsittääkseni edes tunne ketään, joka tekisi itse graffiteja (vaikka epäilenkin eräitä...) Niihin on silti ohikulkijana muodostunut henkilökohtainen side, arvioin niitä kriittisesti, ihastelen, huvitun ja hämmennyn - ja nyt näemmä kirjoitan niistä, oli ehkä aikakin.

Graffiteihin liittyy myös löytämisen iloa, niin kuin noiden vilkuttelijoiden kohdalla. Kun avaa silmänsä ja katselee ympärilleen, huomaa yhtäkkiä, että tiettyä tagia on vähän siellä ja tuolla... Kuka sitä piirtää ja miksi? Yhtäkkiä tajuaa, että joku on jättänyt tänne merkkejä tahallaan eivätkä ne oikeastaan ole minulle, vaan ehkä muille maalareille, jos heillekään... Ja kuitenkin minä huomaan.

-----------------------
Jälkikirjoitus:

Porissa kesällä kerran tapasin ylirasittuneen vesihanan:

Syksy ja meri

2012-11-05T21:04:01+02:00

Olin käymässä Porissa, tulin äsken. On niin hiton pimeää. Miksi näin? Onneksi välillä näyttäytyy sellainen vaihtoehtoinen todellisuus, joka taas joskus on ajankohtaisempi kuin nyt. Käytiin äitin kanssa viemässä auton kesärenkaat mökille sunnuntaina. Maailma oli vieläkin valoisampi ja kiukuttelin kun katselin kuvaillessani kännykkäkameran aikaansaannoksia, mut nyt, lumen sulettua täältä lapistakin olen hyvin tyytyväinen siihen, mikä tallentui.

Maata

Vettä

Kaislat, virallisina ja haaveellisina samaan aikaan, hyvä ryhti, mut epäasialliset kampaukset.

En voi vastustaa tuota veden kiiltelyä...

Taivas

Pelkkä taivas

--------

Rikkoakseni harmonian tässä lopuksi outo mielleyhtymä pop-up/start up -yrityksistä ja pop up -ravintoloista ja kaikesta mikä saa huokailemaan ärtyneesti... Tämä löytyi isän kanssa kirpputorikierrokselta perjantaina. Jätin hyllyyn kuitenkin:

Kivinen saari / rannaton syli

2012-09-30T12:17:01+03:00

Syksy on tullut. Toisin kuin D-vitamiinini, jonka tilasin jo nelisen viikkoa sitten... Tunnelma ulkona on kuin otsikon lainauksessa. Siksi kesäkuvia.

Jatko-osa viime postaukseen. Kuvasarjan nimi on "15 minuuttia ennen ruohonleikkuria"

Puutarhapalstan tilasta uutisointi jäi paitsiolle, ei vähiten kiitos Vuodatuksen sähkökatkoskaaoksen. Kesä oli kylmä ja viljelijät muualla ja näistä syistä vihannessato jäi kitukasvuiseksi. Onneksi itse satsasin eniten kukkasiin, myös odotusten suhteen. Muuten "köynnöskrassin kukkia voi syödä ja niillä voi koristella esimerkiksi kakkuja" - mutta niiden syöminen kakun päältä ei ehkä ole paras idea... Tai mistä minä tiedän, miksikäs ei, jos lempimakuyhtistelmiin kuuluu kermavaahto, hillo ja äkkiväärä silkkinen kaali.

Hmmm... En kuitenkaan voi väittää saaren kivisyyden ja sylin rannattomuuden olevan yksinomaan huono asia. Ohessa kuva eilisillalta: "H. turistina omalla takapihallaan".

Puolivirallinen uudensyksynlupaukseni:
Lähitulevaisuudessa tällä samalla kukkaiskanavalla lisää kuvia ihmisistä, jotka eivät lakastu talven tullen :)

"Kortteliralli ja ainoa katu"

2012-06-26T23:31:01+03:00

Blogin nimihän on Kukkaseja. No ei välitetä tänään siitä.

Vuosien sietämisen jälkeen olen tässä viime kuukausina huomannut kotiutuneeni Jyväskylään. Hirvittävä tilanne, sillä kaikki hyvät ihmiset ymmärtävät jossain vaiheessa häipyä täältä. Varsinkin yliopistosta.

Ajatus siitä, että voisi vain jäädä lopulta jonnekin tuntuu ihanalta. Olen tajunnut, että Jyväskylällä on huomattavat puutteensa (ei esimerkiksi kivoja kahviloita), mutta olen valmis hyväksymään ne. Muualla voi aina käydä. Turussa kivoissa kahviloissa, Porissa kauniissa kaupungissa, Helsingissä, jos haluaa tuntea olevansa erityisen elossa ja kaipaa elämäänsä enemmän diplomi-insinöörejä. Joku loogisempi muuttaisi Tampereelle, ovathan kaikki mieluisat kaupungit silloin kukin lähempänä... Mietin äsken, mikseivät Jyväskylä ja Tampere voisi olla toistensa paikoilla, mutta ah, silloin Tampere, Jyväskylän paikalla, vaikuttaisi edelleen miellyttävämmältä. Osa Jyväskylän viehätyksestä johtuu sen jonkinasteisesta maalaisuudesta ja syrjäisyydestä (verrattuna vaikkapa joihinkin nimeltämainitsemattomiin länsisuomalaisiin metropoleihin...) Pitkään rasitti, ettei voi mennä minnekään vähintään näkemättä metsää (jollei suoranaisesti ole metsässä, kuten usein on). Nyttemmin se on alkanut tuntua minusta sympaattiselta. En oikein tiedä miksi. Keskisuomalainen metsä tuntuu edelleen vieraalta katsoa: se kumpuilee vaaroina, se on enimmäkseen synkkää, homogeenista havumetsää eikä jotain tasaista, peltojen halkomaa lepikköä, kuten Satakunnassa. Mutta nykyään ajatus siitä, että asun Jyväskylässä hymyilyttää minua, siinä missä se ennen tuntui ikävältä, vähän niin kuin asuisi lokakuussa tai jotain tällaista.

Tähän ajattelin läntätä kuvia yliopistolta. Kesäkuun ekalla viikolla sai joka päivä seurata turisteja kampusalueella. He ovat tulleet toiselta puolelta maailmaa ihastelemaan minun kaunista opiskeluympäristöäni. Siitä tulee aika etuoikeutettu olo. Ilmanlaatuongelmatkaan eivät ulotu tähän lukutilaan, c-rakennuksen katoksen päälle kasvatetulle nurmikolle:

Sieltä tarkkailemalla voi huomata Alvarin aukiolla postailevan kaikenlaisia hampuuseja, joita voi sitten houkutella tuhlaamaan tehokasta opiskeluaikaa.

Onneksi N. oli menossa vain lukemaan Hesaria kirjastolle. Kysyin lupaa laittaa kuvan blogiin: "Joo, voi toki laittaa.. Niin nurmi näyttää kontrastina paremmalta. :-D" Oikeasti Jyväskylän juttu taitaa olla nämä kaikki tyypit. Siitä se johtuu. Älkää kaikki muuttako pois! Ja te, jotka muutitte, nähdään pian!

Opiskeluympäristön viehättävyys voi tosin johtaa keskittymistä hankaloittaviin oho, onpa eeppinen seinä -kuvaussessioihin.

Nooo, ehkä vähän kukkasejakin loppuun. Puutarhapalsta kukoistaa! Tilli ja joko parsakaali tai pinaatti eivät taida menestyä, mutta muuten kaikki istutettu on alkanut itää! Lisäksi viime vuoden ahkerointi rikkaruohojen kimpussa ei näytä sittenkään olleen täysin hukkaan heitettyä aikaa. Ainakin itsestä tuntuu, että tänä vuonna niitä on vähemmän.

Etualalla rehottaa ruiskaunokeita ja taustalla pilkottavat toistaiseksi hellyttävän pikkuiset köynnöskrassit. Ne näkyvät paremmin tässä kuvassa:

--------------------------
Ps. Jkl-teemaan liittyen vielä: Ilokiven edustalla tiedonanto toistaiseksi tuntemattomalle Jarkolle:

Luulisin, että syytä olis.